Projekti

Teen koulussa yhtä projektia varsin viihdyttävässä ryhmässä. Meitä on ryhmässä 3 toisilleen vierasta henkilöä. Jotenkin vaan työn tekeminen ei millään onnistu emmekä tapaamisissa pysy ollenkaan asiassa. Olettaen että joku tapaaminen nyt saataisiin sovitusti pidettäisiin koska lähes aina tapaamiset perutaan noin 30 minuuttia ennen palaverin sovittua ajankohtaa kun nyt ei millään pääse tulemaan.

Jännä juttu on että mua ei tää näennäinen päämäärättömyys yhtään häiritse. Oikeastaan pidän sitä kovasti, ja omalta osaltani keskityn lähinnä nauttimaan tästä haahuilevasta, varsinaista aihetta välttelevästä projektista. Tapaamisissa en vahingossakaan yritä itse pysyä asiassa.

Päämäärättömyys on kuitenkin vain näennäistä koska kun välttelemme menestyksekkäästi projektin tekemistä, tulemme puhuneeksi oikeasti tärkeitä asioita. Rakennamme luottamusta vaikkapa. Ja kiroilemme koulua ja projektin naurettavuutta. Ja kerromme hyviä juttuja siitä kuinka jonkun ryhmän esittäjä pyörtyi kesken esityksen mutta yritti jatkaa puhumista vielä lattialtakin.

Itse työ tehdään kotona noin 10 minuutissa ennen sovittua tapaamista. Tai metrossa matkalla kouluun. Tai säädetään muiden tärkeämpien juttujen lomassa.

Joku merkitys on sillä että nää kaksi muuta ovat oikeasti aika neroja omilla tavoillaan. Toinen on opiskelee ilman kummempia ponnisteluita kuutta kieltä ja toinen tuottaa jäsenneltyä, erinomaista tekstiä aiheesta kuin aiheesta suurin piirtein sitä mukaa kuin ehtii kirjoittamaan.

Ja kun on varannut aikaa tapaamiselle joka sitten perutaan, onkin yhtäkkiä tapaamisen verran aikaa tuhlattavana. Sopii minulle.

60 prosenttia

Olin saunomassa kavereiden kanssa ja jatkoilla Kaislassa päädyimme puhumaan omista työhön liittyvistä tavoitteista tai jopa, pahoittelut jo etukäteen termistä, paradigman muutoksista.

Minun pointtini ja motivaatio keskustelulle oli että tämän hetkiset tavoitteet approksimoivat tulevaa varsin hyvin. Vaikka elämä tai joku juttu ei menisi juuri niin kuin ajatteli, tavoite toteutuu usein jossakin muodossa.

Tässä on yhteiseksi muistilapuksi kierroksen tulokset. Saunakaverit, näihin sitten palataan!

M aikoo jollain tavalla kaupallistaa creative commonsin alla julkaisemaa musiikkiaan.

A:n mielestä työssä saisi olla enemmän todellista ongelmanratkaisua, enemmän mielen kapasiteetin käyttöä mekaanisen tekemisen sijasta.

O halusi tuntea työnsä merkityksellisemmäksi, tehdä jotain jolla olisi vaikutusta ympäristöön.

J toivoi voivansa tehdä yhdessä projektissa pidempään töitä kuin vain muutaman viikon. EDIT: J korjasi postilla haluavansa parametroida maailman nopeudeksi 60%, "Kun kuitenkaan suurin osa tehtävästä työstä on vain jokseenkin järkevää, niin eihän siitä kannata maksaa sentään ihan mitä hintoja hyvänsä (mielenterveys, perhe, yöunet jne.)"

Itse vastasin haluavani tehdä töitä määrällisesti hyvin rajoitetusti, ehkäpä 2-4 päivää viikossa.

Kun tämä on nyt kuitenkin minun blogini niin avaudun vähän lisää tästä vähän töitä ideasta. Ajatushan ei ole uusi ja myös fiksut ihmiset ovat sen esittäneet. Oma kokemukseni on että kun töitä rajoittaa määrällisesti, kiinnostavien hommien osuus kasvaa, ja ehkäpä jopa työstä saatu yksikkökorvaus kasvaa. Tietysti loppujen lopuksi rahaa jää käteen jonkun verran vähemmän, mutta ero ei ollenkaan ole niin suuri kun voisi kuvitella (johtuen verotuksen progressiosta ja mahdollisesta yksikkökorvauksen kasvusta).

ei sisintä

Ateismi on tässä ajassa muodikas maailmankatsomus. Hyvä niin.

Ajatus ettei jumalaa tai tuonpuoleista ole tuntuu vapauttavalta. Tää on tässä, ja tästä pitää ottaa kaikki ilo irti. Ateismi ei johda nihilistiseen hälläväliä maailmaan, päin vastoin.

Minä tulkitsen ateismin tarkoittavan ettei ihmisella ole sielua tai sisintä. Nopeasti ajattelemalla minuus on kolmea asiaa:
1. geenejä
2. kokemuksia, elättyä elämää ja ympäröivää yhteiskuntaa
3. aivojen kemiaa, välittäjäaineita sun muuta

Minuudessani ole mystistä sisintä, vaan minuuteni rakentunut, osittain sattumalta, osittain kausaalisesti sellaiseksi kuin se on. Tämä ajatus on vapauttava aivan kuin ajatus ettei tuonpuoleista ole. Toiminnan rajoja ei määritä pysyvä minuus, vaan minuuskin on fiilispohjainen tuotos.

Niin ja tietoisuushan on sitten vaan lingvistinen konstrukti.

interaktiivinen verkko

Koulussa käsiteltiin yhden suomalaisen design -yrityksen verkkosivuja. Tunnin mittaisessa esityksessä yhteisöllisyys mainittiin viimeisen kalvon viimeisessä bulletissa ja sitä käsiteltiin noin 30 sekuntia.

Sen sijaan interaktiivisuus oli kiinteänä ja kokoajan toistuvana osana esittäjien puhetta. Vanhasta yksisuuntaisesta viestinnästä (= tiedottaminen, mainostaminen) poiketen tässä mullistavassa keksinnössä viestintä oli kaksisuuntaista ja osallistavaa. Nyt ei vain yritys viesti asiakkaalle, vaan asiakas viestii takaisin yritykselle!

Esitystä kuunnellessa pohdin kuinka hieno ajankuva esitys oli. Harmi vaan että aika oli väärä, koska esittäjät puhuivat siitä internetistä joka oli todellisuutta 1995-2000. Heidän teoreettinen viitekehys (sellainen aivan triviaali taksonomia) olikin vuodelta 2001.

Me emme ole kasvaneet nettiin emmekä sitä oikein tajua. Meille netti on hakukone, verkkokauppa, verkkopankki, sähköinen asiointi yleensäkin, massiivinen tietosanakirja, sähköposti ja jotain hassuja sähköpostikiertokirjeitä. Noh onneksi ei nyt sentään enää noita kiertokirjeitä :D. Yleisesti mun mielestä osaamme kyllä käyttää teknologiaa mutta emme ole omaksuneet netin sosiaalista ulottuvuutta kovin hyvin.

Te tämän blogin lukijat, käsi ylös kellä on profiili irc-galleriassa! Nää linkedinit sun muut ovat uran verkostoja, ei henkilökohtaisia.